Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa vaarana on mannerjäätiköiden sulaminen ja siitä seuraava megatsunami (joka vaarantaisi rannikoiden ydinvoimalat) ja merenpinnan nousu. Kirja on kirjoitettu ennen Fukushimaa ja sen jälkeen ilmestyneeseen pokkariversioon onkin lisätty aihetta pohtivat jälkisanat.
Kirja sijoittuu pääasiassa Intiaan ja Grönlantiin, välillä myös Suomeen. Intian rannikolta on löytynyt meren alta valtavien kylien raunioita – Atlantis? Niitä lähdetään tutkimaan sukellusveneellä. Miten kokonainen sivilisaatio on voinut tuhoutua?
Sarasvatin hiekkaa on jännittävä ja varsin hyvin kirjoitettu. Tyyli on yksinkertainen ja suoraviivainen, tiedeosuudet ovat uskottavia, koska Isomäki selvästi tietää, mistä puhuu. Jonkin verran on infodumppailudialogia, hahmot kertovat toisilleen kuinka Intiassa on sitä ja tätä. Toisaalta suuri osa tästä on ihan oikeaa tosimaailman tietoa ja erittäin mielenkiintoista sellaista. Romantiikkaakin on kuvioissa.
Joissain kohdissa häiritsi tautologia, toisissa “hän ei voinut aavistaa, kuinka väärässä olikaan” -tyyliset vihjeet. Lähinnä siksi, että se oli yleensä niin itsestäänselvää. “Hän ei saanut mieleensä, mistä kivenlohkareen muoto muistutti häntä, mutta ei se varmaan ollut tärkeää.” Ei tietenkään.
Loppua kohden kirja muuttuu jopa trillerimäiseksi. Saadaanko maailma pelastettua? Ei hyvältä näytä.
Tästä kirjasta on muuten tehty myös sarjakuva-albumi.